Pakkasenraiskaama pulkannaru

Mielestäni on hienoa seurata, miten keskustelu ulkonäköpaineista kehittyy. Ihmiset tuovat ulkonäköään enemmän esille koosta ja ulkonäöstä riippumatta. Kaikenkokoiset ja -näköiset ihmiset uskaltavat vihdoinkin olla oma itsensä, yleisen suhtautumisen muuttuessa koko ajan enemmän hyväksyvämmäksi. Netti on pullollaan tarinoita ihmisistä, jotka ovat kiusaamisesta tai syrjimisestä huolimatta uskaltaneet tulla esiin ja saaneet valtavan positiivisen palauteryöpyn. On olemassa upeita xl-kokoisia malleja jotka näyttävät loistavaa esimerkkiä niille ujommille tapauksille, jotka toivon mukaan saavat kohotusta itsetuntoonsa ja pystyvät tulemaan kuorestaan ulos. Enää ei tarvitse olla timmissä kunnossa ja standardien mukainen barbie. Kunhan hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet.

Tässä(kin) asiassa on kuitenkin se kuuluisa kääntöpuoli. Koska "isommat tytöt" saavat vihdoinkin ansaitsemansa huomion, keskustelu on kääntynyt hoikempien ihmisten haukkumiseksi. Se on aina ollut fakta, ettei ketään saa kiusata tai haukkua ylipainon takia. Nyt kuitenkin on ihan normaalia  ja hyväksyttävää haukkua hoikkia ihmisiä langanlaihoiksi anorektikoiksi. Mikä antaa kenellekään oikeuden haukkua yhtään ketään painon vuoksi? Kieltämättä tämä on sattunut aivoihin jo pidemmän aikaa. 

Minä olen aina ollut todella hoikka. Kuin myös äitini, isoäitini ja sisarukseni. Kaippa ne on geenit. Käytännössä voin syödä mitä ikinä tekee mieli lihomatta (ellei mietitä syömisen jälkeistä raskausvatsaa muistuttavaa kumpua). Jos tunsit kateudenpistoksen, mieti hetki uudestaan ja yritä ajatella tältäkin kannalta. Olen saanut koko ikäni kuulla niitä samoja, kuluneita, mukahauskoja vitsejä pulkannaruista ihan sinne anoreksiaan saakka. Laiha. Lauta. Luuranko. Kyllä naisessa pitää olla jotain josta ottaa kiinni. Luista tykkää vain koirat. Vittu, ihan oikeasti.

Viimeisilläni raskaana ollessani painoin tasan kuusikymmentä kiloa. Painoindeksin mukaan silloin olin pituuteeni nähden normaalipainossa. Synnytyslaitokselle jätin kaikki "ylimääräiset" kymmenen kiloa ja olin taas vakiopainossani, näyttäen 13-vuotiaalta pojalta. Olin kuulemma kadehdittavan nopeasti päässyt eroon raskauskiloista, vaikka "olisithan sä ne voinut pitääkin, hahaha". Kuule olisin pitänyt jos olisin voinut. Lapseni ei ollut syntyessään sieltä hoikemmasta päästä. Kaikilla oli oikeus myös joka kerta mainita lapseni (normaalista) koosta. Voi kun on pulska. Tää on kyllä ollut ruoka-aikaan kotona. Mitä sä syötät tälle?

Kuten aikaisemmin sanoin, olen todella onnellinen siitä, että naisten isompi koko ja muodokkuus on vihdoinkin havaittu kauniiksi asiaksi. Silti on yksinkertaisesti väärin, että samalla kertarysäyksellä hoikempien ihmisten haukkuminen, nälviminen ja piilovittuilu huumorin varjolla muuttui ihan normaaliksi. Mä en ikinä sanoisi pahasti ylipainoiselle ihmiselle, edes vitsillä. Miksi meille tippatelineille saa sanoa ihan mitä sylki suuhun tuo?

Ymmärrän kyllä, että ei varmasti ole helppoa olla ylipainoinen. Kiusaaminen on ollut niin pitkään tässä asiassa yleistä, että voin vain kuvitella mitä se on saanut aikaan muutenkin huonon itsetunnon omaaville ihmisille. En missään nimessä väheksy yhtäkään ihmistä, mistään riippumatta. En halua loukata ketään, paitsi niitä ihmisperseitä joilla on ilmeisesti oikeus sanoa mitä tahansa kenelle tahansa. Puolustautuminen tai anteeksipyynnön vaatiminen on väärin. Takaisin sanominen on väärin. Pitäisi vaan olla hiljaa ja päässään miettiä niitä samoja loukkauksia jopa vuodesta toiseen.

Olisipa mahdottoman hienoa jos jokainen keskittyisi vaan siihen omaan painoonsa eikä kuvittelisi olevansa niin täydellinen, että saa vapaasti jakaa kaikki mielipiteensä. Sananvapaus, tottakai. Mutta kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen.

Minä yritän olla tyytyväinen ja kantaa ylpeydellä oman painoni. Yritä sinäkin.

Juhannus

Aina kohti kesäkuutta siirryttäessä alkaa se ainainen ahdistus. Juhannus tulee ja pitäisi olla hauskaa. Mutta kun ei koskaan ole. Paniikki iskee kun ajatteleekin että pitäis olla mökki johon mennä tai festarit tai edes grillibileet. Harvemmin on ollut näihin mahdollisuus, ja silloinkin kun on, ilta on lähes poikkeuksetta päättynyt tappeluun, jonkun örveltämiseen tai riitojen selvittelyyn. Tai kaikkiin edellämainittuihin.

Muutama kesä sitten päätin etten stressaa. En ajattele koko perkeleen kokkojuhlaa. Teen mitä lystään enkä yritäkään soluttautua puolituttujen seuraan päästäkseni mökille (vitsi, en mä niin ole koskaan tehnyt). Ne juhannukset on ollut parhaita, varmaan juuri siksi ettei ole paineita siitä että itsekin pitäisi päästä facebookiin kehumaan että minullakin on elämää juhannuksena.

Tänä vuonna tuli kuitenkin yllättäen kutsu sukujuhliin isovanhempieni luokse maalle. Me lähdettiin ihan intopiukassa matkaan. Oli ihanaa kun oli Danielilla tilaa juoksennella ja kissoja sekä muita karvaisia tai sulkaisia eläimiä jahdattavana. Ei mitään paineita vaan tosi rento meininki. 

Etukäteen jännitti tuntemattomampien sukulaisten tapaaminen, mutta ilmeisesti kuitenkin sukua ollaan koska kaikkien kanssa tuli hyvin juttuun. Meidän perhe oli ainoa joka jäi koko viikonlopuksi, mutta niin ne bileet paranee kun väki vähenee. Ja mitä sitä kotonakaan olis tehnyt. Perinteisten syömisen, juomisen ja grillaamisen lisäksi pelattiin muun muassa peltosählyä, joka oli meikäläiselle ihan uusi kokemus. Sen todistaa pallon muotoinen mustelma reidessä, hei kiitti isi hei.

Perjantai-iltana toinen uusi kokemus meinasi täyttää kameran muistikortin. Kokkoahan en ole ennen nähnyt. Melkein putosin pimeydessä ojaan kun pakotin Jessen ottamaan kuvia musta sen edessä. Talon nuorempi emäntäkin passitti mut ulos katsomaan kokkoa kun olin saanut Danielin nukkumaan, oli ihanaa istua hiljaisuudessa kokon lämmittäessä ihan vaan rauhassa.

Taas yhtä kokemusta rikkaampana oli ihan kiva tulla kotiinkin ja palata arkeen ja toivoa että kutsu      tulee ensi vuonnakin! ;)

Töitä ja byrokratiaa

Hoidettuani jälleen viikottaisen keskustelun työkkäritädin kanssa (tästä alkaa tulla rutiini) istahdin alas ja join kupin kahvia. Leivoin muffineja. Rakensin legotalon. Yritin olla rauhallinen ja asiallinen, ajatella kaikkien joutuvan samaan rumbaan kerta toisensa jälkeen. En varmasti ole ainoa joka joutuu kertomaan samat asiat kerta toisensa jälkeen, selvittämään sille kahvitauolleen kiirehtivälle tädille mitä hän on itse kertonut viime viikon puhelinistunnossamme. 

Kuinka naiivisesti teininä kuvittelikaan elämäänsä 25-vuotiaana. On lapsi ja oma talo, vakituinen työpaikka ja omenapiirakkaa joka päivä. Haaveilevan murrosikäisen silmissä siintyi aikuisuus isolla A:lla, utopistinen paikka jossa ei murheille olisi sijaa. Miten mistään voisikaan murehtia, kun kukaan ei kiellä peittämästä ikkunoita jätesäkeillä ja huudattamalla Sex Pistolsia pitkin päivää. Ah, ollapa jo iso tyttö.

Kymmenen vuotta kului nopeammin kuin piripään matka vuoristoradassa, ja niin sitä huomaa olevansa aikuinen jonka jääkaappiin ei kukaan ole muistanut ostaa voita niihin perkeleen muffineihin. Voinko edes kutsua itseäni vastuulliseksi aikuiseksi jos tämänlaiset perusasiat eivät ole kunnossa. 

Menisin mielelläni töihin. Tätä yritin puhelimessakin selittää. Olen vastavalmistunut, tunnollinen, itsenäinen ja halukas oppimaan uutta. Olen valmis viemään lapseni päiväkotiin, pyöräilemään kymmenen kilometriä töihin ja takaisin, tekemään kotityöt ja olemaan silti äiti lapselleni. Kuitenkin jos ainoa tähän mennessä mahdollinen työ olisi työkkärin tarjoama kokeilu jonka he kuitenkin lopulta itse kielsivät, mahdollisuuteni astua kullatulle urapolulle ovat aika nollissa. Lisäksi olisin joutunut laittamaan lapseni päivystävään päivähoitoon, kuukauden päästä toiseen ja vielä kolmanteenkin. Selitä nyt puolitoistavuotiaalle että "tällä kertaa menetkin taas eri paikkaan hoitoon, äidin kun pitää tienata yhdeksän euroa päivässä jotta voi kutsua itseään työllistyneeksi". Ihan kuin tässä kotona olemisessa ei olisi töitä tarpeeksi.

En kuitenkaan usko että kukaan on kuolinvuoteellaan viimeisissä kuolonkorinalla säestetyissä sanoissaan ilmaissut onneaan siitä, että olipahan rahaa vaikka muille jakaa. Olisinpa tehnyt enemmän töitä. Onneksi tein pitkää päivää enkä nähnyt perhettäni, olisin joutunut pelaamaan vaikka lautapelejä. 

Tähän kohtaan kuuluisi kirjoittaa se kuuluisa punchline, kaunis toteamus siitä että kaikki on hyvin juuri näin. Olkaa tyytyväisiä itseenne sellaisina kuin olette, nauttikaa hetkestä ja välttäkää valkoista viljaa. Mulla ei vaan ole minkäänlaista johtopäätöstä enkä rohkaistunut tekemään tekstin kirjoittamisen ansiosta yhtään mitään. Pysyn samalla linjalla, tutkin, mietin ja ihmettelen. Kesän pysyn tiiviisti kotona nuuhkimassa tuon pienen hiuksia. Ei tässä mikään kiire ole.

  

 

Viimeaikaisia virkkauksia

Jostain syystä jokasyksyinen käsityövimmani sijoittuu jo kevääseen. Kuitenkin aiheet ja värit ovat jokseenkin syksyisiä, tiedä mistä johtuu. 

Kesällä tulee harvemmin poltettua kynttilöitä, mutta tein kynttiläkipon päälliset ihan vain siksi, että se oli nopeaa ja helppoa.

Teen pyöreää boleroa ihanista syksyväreistä, joten se saa olla valmis vasta syksyllä. Ei pidä olla liian kiireinen.

                   Samasta langasta valmistuu myös (ehkä, mahdollisesti, joskus) kesäkassi.                                                             

Ylläolevan kuvan lisäsin vain kertoakseni että joskus saa epäonnistua täysin. Tästä piti tulla aamutossu. En varmana tee toista. Koskaan.

Sitten vielä nämä ihanuudet ystäväni vastasyntyneelle pojalle. Ei kovin kesäiset, mutta sen verran isot että on syksyllä sopivat.

Kesä

Joulun jälkeen luvataan laihduttaa, uuden vuoden jälkeen luvataan parantaa elämäntavat. Keväisin jokaisen lupauslistaan kirjoitetaan "lupaan ottaa kesästä kaiken irti". Vannotaan että lähdetään jokaikiseen tapahtumaan, festareille, piknikille, laivalle. Rusketutaan ja otetaan tatuointi, hommataan kesäheila, ollaan bikinikunnossa ja panostetaan vihdoinkin uuteen kesämekkoon. Mun lupaukset ei ole näinkään massiivisia. Sitäpaitsi mulla on jo kesämekko ja -heila.

Henkilökohtaisesti olen odottanut tätä kesää vuoden. Ihan vaan siksi että Daniel on isompi ja on enemmän mahdollisuuksia oikeasti tehdä jotain siellä ulkona. Viime kesänä puolivuotias Daniel ei edes osannut istua, makoili vaan varjossa viltillä ylihysteerisen äidin tempoilessa ympärillä miettimässä nestehukkaa, auringonpistosta ja karhuja. Suunnittelimme ystävien kanssa innoissamme piknikkiä uimarannalle, mutta minähän se olin joka poistui ensimmäisenä lapsen kanssa kotiin vedoten vauvan väsymykseen tai ruoka-aikaan. Voin vain kuvitella mitä on kavereiden päässä liikkunut. Silloin lupasin ottaa ensi kesänä rennommin. Olen ottanutkin, johtuen luultavimmin siitä että Daniel osaa itse ilmaista janon tai kuumuuden. Osasyy saattaa olla myös paremmassa maalaisjärjessäni; auringonpistosta ei saa kahdessa sekunnissa jos lakki lentää pois päästä. Laitan idioottimaisuuteni esikoislapsesta johtuvan hormonimylleryksen piikkiin.

Isomman lapsen kanssa ulkoilusta on hävinnyt kaikki ylimääräiset haasteet. Toki perään joutuu katsomaan enemmän, mutta kieltämättä juoksen mielummin nurmikentällä lapsen kanssa tai lasken liukumäkeä kuin työnnän vaunuja hiestä märkänä tai istun viltillä seurassani lapsi, joka saa fiiliksensä puiden tuijottelusta. Nyt kun ulkona voi jopa tehdä jotain, sinne lähteekin ihan mielellään. Kuluneen kevään aikana ollaan ehditty jo tekemään niin paljon asioita, etten usko voivani sanoa kesän menneen hukkaan. Ennen miehen töihinpaluuta kävimme monilla eri laavuilla paistamassa makkaraa. Olemme käyneet piknikillä ja pitkillä kävelyillä. On maistettu jätskiä ja voikukkaa (se kombo ei toiminut). Kaivettu hiekkakuoppia ja tuotu kilo hiekkaa juuri siivottuun kotiin. Mä olen todella onnellinen näistä minimaalisista jutuista, joita voi tehdä oman lapsen kanssa. Ei sitä viime kesänä vielä tajunnut, miten onnekas onkin.

Kesä kuitenkin jatkuu vielä! Koska olen luvannut ottaa rennommin, meillä ei ole juuri minkäänlaisia kesäsuunnitelmia. Ehkä jatketaan samalla linjalla. Juhannus on tarkoitus viettää elämäni ensimmäisissä sukujuhlissa, joita odotan innolla koska en tiedä mitä odottaa. Haha. 

Hyvää kesänodotusta, älkää luvatko mitään!

Tähän joku kliseinen sanonta

Kolmas kerta toden sanoo.

Uusi alku.

Yritys hyvä kymmenen.

Back in business.

Jos joku keksii raflaavampia ja kliseisempiä sanontoja jotka kirjoitetaan joka kerta kun aloitetaan bloggaaminen uudestaan, saa kertoa. Ehkä koko uudestaan aloittaminen on kliseistä. Jos ensimmäinen kerta meni pipariksi, mikä tästä kerrasta tekisi erilaisen? Mun elämässä ei ainakaan ole tapahtunut mitään kummempaa edellisen bloggaamisen jälkeen. Mulla on vieläkin mies ja lapsi. Olen edelleen kyyninen ja  pessimistinen, huumorintajuinen ja hassunhauska kotiäiti. Vitutuksen aiheet on varmaan pitkälti samoja, kuin myös iloitseminen maailman pienimmistä jutuista.

Tällä kertaa erilaista on varmaan vain se, että en aio kirjoittaa pakosta. Kirjoittaminen on aina ollut mulle henkireikä, mutta en aio ottaa stressiä jos en kirjoita joka päivä tyhjänpäiväisiä postauksia kahdelle lukijalle. Pyrin myös parempaan laatuun kuin ennen; iso EI pikselimössöisille kännykkäkuville ja hätäisille "pakkokirjoittaaedesjotain"-postauksille. Blogin takia en tingi parisuhteesta, kotitöistä tai ruokatauoista. 

Yritän parhaani, jotta blogini olisi mielenkiintoista luettavaa edes jollekulle. Viime kerrasta opin edellä mainitun pakkopullailun lisäksi sen, että blogeja on ihan oikeasti tsiljoonia. Jos blogillaan pyrkii miellyttämään muita päästäkseen suosioon, sitä ei todennäköisesti koskaan tapahdu. Voin kuvitella millaisia hermokimppuja ovat suosituimpien blogien kirjoittajat. Sitä kun ei vaan voi enää kirjoittaa itselleen ja omaksi iloksi, täytyy ajatella lukijoita. Täten yritän (AION) olla rennompi enkä todellakaan karsi sanomisistani tai mielipiteistäni jottei kukaan loukkaantuisi. Sitäpaitsi mulla on tosi hyviä mielipiteitä. Ei kukaan niistä voi loukkaantua.

Näihin kuviin ja tunnelmiin, see you later alligator, pusipusihalihali ja nähdään ensikerralla!