Hoidettuani jälleen viikottaisen keskustelun työkkäritädin kanssa (tästä alkaa tulla rutiini) istahdin alas ja join kupin kahvia. Leivoin muffineja. Rakensin legotalon. Yritin olla rauhallinen ja asiallinen, ajatella kaikkien joutuvan samaan rumbaan kerta toisensa jälkeen. En varmasti ole ainoa joka joutuu kertomaan samat asiat kerta toisensa jälkeen, selvittämään sille kahvitauolleen kiirehtivälle tädille mitä hän on itse kertonut viime viikon puhelinistunnossamme.
Kuinka naiivisesti teininä kuvittelikaan elämäänsä 25-vuotiaana. On lapsi ja oma talo, vakituinen työpaikka ja omenapiirakkaa joka päivä. Haaveilevan murrosikäisen silmissä siintyi aikuisuus isolla A:lla, utopistinen paikka jossa ei murheille olisi sijaa. Miten mistään voisikaan murehtia, kun kukaan ei kiellä peittämästä ikkunoita jätesäkeillä ja huudattamalla Sex Pistolsia pitkin päivää. Ah, ollapa jo iso tyttö.
Kymmenen vuotta kului nopeammin kuin piripään matka vuoristoradassa, ja niin sitä huomaa olevansa aikuinen jonka jääkaappiin ei kukaan ole muistanut ostaa voita niihin perkeleen muffineihin. Voinko edes kutsua itseäni vastuulliseksi aikuiseksi jos tämänlaiset perusasiat eivät ole kunnossa.
Menisin mielelläni töihin. Tätä yritin puhelimessakin selittää. Olen vastavalmistunut, tunnollinen, itsenäinen ja halukas oppimaan uutta. Olen valmis viemään lapseni päiväkotiin, pyöräilemään kymmenen kilometriä töihin ja takaisin, tekemään kotityöt ja olemaan silti äiti lapselleni. Kuitenkin jos ainoa tähän mennessä mahdollinen työ olisi työkkärin tarjoama kokeilu jonka he kuitenkin lopulta itse kielsivät, mahdollisuuteni astua kullatulle urapolulle ovat aika nollissa. Lisäksi olisin joutunut laittamaan lapseni päivystävään päivähoitoon, kuukauden päästä toiseen ja vielä kolmanteenkin. Selitä nyt puolitoistavuotiaalle että "tällä kertaa menetkin taas eri paikkaan hoitoon, äidin kun pitää tienata yhdeksän euroa päivässä jotta voi kutsua itseään työllistyneeksi". Ihan kuin tässä kotona olemisessa ei olisi töitä tarpeeksi.
En kuitenkaan usko että kukaan on kuolinvuoteellaan viimeisissä kuolonkorinalla säestetyissä sanoissaan ilmaissut onneaan siitä, että olipahan rahaa vaikka muille jakaa. Olisinpa tehnyt enemmän töitä. Onneksi tein pitkää päivää enkä nähnyt perhettäni, olisin joutunut pelaamaan vaikka lautapelejä.
Tähän kohtaan kuuluisi kirjoittaa se kuuluisa punchline, kaunis toteamus siitä että kaikki on hyvin juuri näin. Olkaa tyytyväisiä itseenne sellaisina kuin olette, nauttikaa hetkestä ja välttäkää valkoista viljaa. Mulla ei vaan ole minkäänlaista johtopäätöstä enkä rohkaistunut tekemään tekstin kirjoittamisen ansiosta yhtään mitään. Pysyn samalla linjalla, tutkin, mietin ja ihmettelen. Kesän pysyn tiiviisti kotona nuuhkimassa tuon pienen hiuksia. Ei tässä mikään kiire ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti